Hetki paikallaan, pieni askel kerrallaan

Tänään sain taas kerran huomautuksen siitä, kuinka sairas Iita rakas onkaan. Askel ei ollut kevyt eikä silmissä loistanut ilo. Ilma oli viileä aamusta ( +12 ) ja oletin muutaman super lämpimän päivän aiheuttaman pakkolevon ladanneen koiran akkuja niin, että innolla mennään pienen pieni kävelylenkki toistemme iloksi. Iita väsyi 10 min rauhallisen kävelyn jälkeen ja meno oli siitä eteenpäin hidasta ja tuskallista, lyhyt matka tuntui iäisyydeltä. Pysähtelimme Iitan kanssa tasaisin välein ja annoin sille isoja haleja ja rapsutuksia, jotta matka olisi taittunut hieman iloisemmin. Voihan itku, toivotaan että nämä on taas niitä "huonoja" päiviä ja kohta Iitan vointi taas kohenee niin että mielikin piristyy. Lääkkeitä on nyt syöty kohta vuosi ja toivon todellakin että yhteinen aika jatkuisi vielä toisen mokoman lääkkeiden avulla. Tänään vaan tuli olo, että lopun alkua elellään..toivottavasti olen väärässä. En ole koskaan sanonut näin, mutta menisi tämä kesä äkkiä ohi ja alkaisi viileä syksy, jolloin koirankin on helppo olla.